Ensimäiset tunnustukset.

Päätin siis että luettelen asiat tänne siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mieleen. 
Otsikot tulevat noin, koska olen huono keksimään otsikoita, olen aina ollut huono siinä. Mutta asiaan:

Ensimäinen tunnustukseni on se, että koulukiusaaminen jätti minuun pahemman vaikutuksen kuin olen kertonut tai antanut ymmärtää.
-Perusluottamukseni ihmisiin on menneiden asioiden takia horjunut niin pahasti, että en pysty vielä useankaan vuoden jälkeen, luottamaan ihmisiin.
Toki minulla on ihmisiä lähelläni joihin luotan. Mieheni, sisarukseni, sekä muutama ystävä. Mutta hekin ovat pitkän opettelun jälkeen tulleet sellaisiksi että voin luottaa heihin.

-Minun on myös äärimmäisen vaikeaa tutustua ihmisiin. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä että ajattelen kaikkien ihmisten inhoavan minua. Vähintään.
En pidä itseäni mitenkään erityisen mukavana tai rakastettavana ihmisenä. Olen aikanani kehittänyt itselleni suojakuoren, joka rakentuu sarkasmista, ironiasta ja, suoraan sanottuna, vittuilusta. Alan yleensä aukomaan päätäni heti kun näen siihen pienimmänkin mahdollisuuden. Kun olen asiaa ajatellut, niin olen tajunnut että tuo johtuu siitä että sisimmissäni pelkään edelleen että minut otetaan taas kiusan kohteeksi.

Toisaalta taas luulen että minäkuvani on vääristynyt tuossakin suhteessa. Moni sellainen ihminen, keneen olen harrastukseni kautta tutustunut, sanoo että olen vilpitön, ystävällinen ja hauska. Tiedä sitten että olenko vain äärettömän surkea vittuilemaan vai todella taitava piilovittuilija.
En kyllä useinkaan vittuile tosissani. Usein tarkoituksenani on vain näpäyttää kohdetta, etteivät tuudittuisi sellaiseen tunteeseen että ovat parempia kuin muut.
Ehkäpä tähän tarvitsee nyt tarkennusta. En auo päätäni siis koko ajan. Auon päätäni sellaisissa tilanteissa joissa koen että se vieraampi ihminen on sanonut jotain sellaista mistä joko minä tai joku muu on pahoittanut mielensä. Rohkeuteni ei riitä siihen että olisin kaikille vittuilemassa, ei todellakaan, mutta aika usein huomaan huomautusten tulevan suustani hieman v-mäiseen sävyyn. 

-Pelkään sosiaalisia tilanteita. Asiaa ei helpota se että jännittäessäni alan änkyttämään. Monesti olen törmännyt sellaisiin aikuisiin jotka alkavat nauramaan kuullessaan änkytykseni, tai jopa aukovat päätään "Sano vaikka sana kerrallaan kunhan et änkytä". Kerran jopa sairaanhoitaja sanoi minulle että "puhu selkeästi äläkä sössötä". Sanomattakin selvää, että lähdin tuon hoitajan luota aika rivakasti.
Pelkään siis sosiaalisia tilanteita. Usein jopa niin paljon että vapisen ja tärisen sekä voin pahoin joko ennen sitä tilaisuutta tai tilaisuuden alussa. Hengissä noista tilanteista kyllä selvitään, mutta itse en koe oloani mukavaksi niissä.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoon liittyen en myöskään hirveämmin tykkää käydä baareissa tai vastaavissa paikoissa, missä ihmiset ovat humalassa. Itsetuntoani ei kohota hirveästi jonkun humalaisenkaan sanomana "Vittu mikä läski/ruma ämmä".
Tiivistettynä välttelen kaikkia paikkoja joissa on paljon ihmisiä.

-Kiusaamiseni liittyi vahvasti painooni. Olin teininä ylipainoinen, kunnes laihdutin reippaasti ja olin lopulta alipainoinen. Siltikään, ollessani alipainoinen, eivät ihmiset lopettaneet läskiksi huutelua. Voit varmaan jo arvatakin että olen sairastanut ja sairastan edelleen anoreksiaa. Sanon että sairastan sitä edelleen, koska en usko että se tauti lähtee ihmisestä ikinä kokonaan pois. Vieläkin tulee päiviä joilloin katson peiliin ja juoksen sen jälkeen vessaan työntämään sormeni kurkkuun. Vieläkin on päiviä jolloin syön niin vähän että loppupäivästä meinaan pyörtyä. Miehelleni valehtelen sujuvasti syöneeni ja muistan aina tuolloin liata yhden lautasen astianpesukoneeseen, että väitteelläni olisi tukea. Käyn myös säännöllisesti proana sivuilla.
Häpeän toimintaani, mutta noita esimerkki päiviä on nykyään ehkä kerran kuukaudessa.

- Viimeisenä muttei vähäisimpänä:
Olen väittänyt pitkään että olen päässyt itsetuhoisuudesta eroon. Koulukiusaamisen "ansiosta" aloitin teininä viiltelyn, jota sitten jatkoin aika pitkään. Olen sanonut läheisimmilleni että olen tehnyt viimeisen tahallisen viillon noin seitsemän vuotta sitten, mutta tosiassa teen sitä edelleen.
En tosin viiltele enää käsivarsiani jne. vaan teen sen "vahingossa". Monesti se leipäveitsi on "vahingossa" livennyt siihen sormeen jne.
Pieniä juttuja mutta silti tahallisia.

Muutamat ihmiset ovat olleet kiinnostuneita siitä miksi olen koukussa tatuointeihin. Minulla on muutamia arpien päälle tehtyjä kuvia ja olen koko ajan suunnittelemassa niitä lisää. Tatuointeja otan, sen lisäksi että pidän niistä, siksi että ne ovat "luvallista kipua". Saan tatuoinnin ottamisesta miltei samanlaisen tyydytyksen henkiseen kipuuni kuin viiltelystäkin sain.

Siinä ensimäisiä. Lisää on tulossa, kunhan  vain saan aikaiseksi tulla niitä kirjoittamaan.