Ihonalainen

Kirjoitan nyt ihonalaisestani. Tiedättehän, se ihminen joka on päässyt verenkiertoosi, jättänyt syvät jäljet sydämeesi ja jonka yli on vaikeaa päästä.

Kutsun häntä täällä Kimmoksi.

Kimmo ja minä tutustuimme keikalla. Itse en heti kiinnostunut hänestä, oma viehtymykseni oli tuolloin ns. nätit pojat. Kimmo oli, ja on edelleen, "paha poika". Tatuointeja, moottoripyöriä ja ehkä vähän rikollisuuttakin harrastuksinaan.
Illan edetessä Kimmo lähestyi minua ja aloimme juttelemaan. Huomasin että hän on mukava, empaattinen ja herkkä. Tuon keikan jälkeen olimme lähes päivittäin yhdessä, aina kuin mahdollista.
Pari ensimäistä kuukautta meni täydellisesti vaaleanpunaisten lasien läpi katsellessa. Kun kävin kotipaikkakunnallani, ajoi Kimmo 300km vain tuodakseen minulle suklaata. Kun olin lähdössä sieltä ja kerroin tulevani junalla, oli Kimmo minua vastassa lähtöpaikan juna-asemalla ja sanoi ettei halunnut minun matkustaa yksin.
Yhtäkkiä kaikki muuttui. Kimmo ei ollut niin hellä ja ystävällinen, vaan alkoi kertomaan minulle kuinka hän on harrastanut seksiä entisensä kanssa lähipäivinä tai kuinka hän oli edellisenä iltana iskenyt baarista "jonkun vosun" mukaansa.
Kaikki kulminoitui erääseen uudenvuoden yöhön, kun Kimmo ei edes katsonut minuun päin.

Pari viikkoa tuon uudenvuoden jälkeen, tuli Kimmo keskustelemaan kanssani ja sanoi että hän haluaa minun jatkavan elämääni. "Tämä olisi helpompaa jos olisit joku aivoton horatsu, mutta et ole sitä. Voisin rakastaa sinua, mutta en ole se oikea tyyppi sinulle".
Voi, muistan nuo sanat liiankin hyvin ja edelleen niitä muistellessa saan kyyneleet silmiini.
En ole eläissäni tuntenut samanlaista tuskaa kuin tuo kerta minulle toi. Ja mitä minä tein?
Olin edelleen "uskollinen" Kimmolle. Aina kun hän osoitti kiinnostusta seksiin, suostuin. Olimme miltei kolme vuotta seksisuhteessa; Kimmo sai tyydytyksen ja minä sain Kimmon hetkeksi viereeni. Ajattelin aina että ehkä hän vielä muuttaa mielensä ja alamme seurustelemaan oikeasti, mutta tiesin pohjimmiltani että elin haavemaailmoissa.
Tuon seksisuhteen aikana tulin raskaaksi Kimmolle. Raskaus päätyi kuitenkin keskenmenoon ja minä sairaalaan sen keskenmenon takia. Jos raskaus olisi jatkunut olisin pitänyt lapsen ja niin ollen osan Kimmoa.
Kerroin keskenmenosta Kimmolle ja hänen suhtautumisensa muuttui minuun. Ei negatiivisesti, vaan sen jälkeen hän on suhtatunut minuun jollain tapaa hellemmin.

Näen Kimmoa edelleen silloin tällöin. Emme enää liiku samojen ihmisten keskuudessa, mutta lähiaikoina on tiemme taas kohdanneet useammin. Kai jotenkin alitajuisesti minä hakeudun aina sellaisten ihmisten lähettyville, jotka saattaisivat olla Kimmon ystäviä.

Tietyllä tapaa tiedän että tulee aina tilanne, jossa palaan hänen luokseen. Hän tietää myös että hän saa minut tekemään miltei mitä tahansa. Hän tietää että olen hänen edessään aina yhtä avuton ja alaston. Hän tuntee minut, näkee sisälleni ja tietää että palan halusta tulla hänen syliinsä.
Ja minä tiedän että ihoni palaa karrelle jos hän koskee minuun. Tiedän ettei hänen läsnäolonsa tee hyvää minulle. Onhan hänen käyttäytymisensä ja minun typeryyteni häntä kohtaan ollut pitkään syy sitoutumiskammolleni.
Välillä toivon että mieheni olisi hän. Välillä toivon, että en olisi koskaan tavannutkaan koko Kimmoa.

Tiedän että parhainta minulle olisi jos unohtaisin koko ihmisen. En vain tiedä miten siinä onnistuisin.
Vaikka huonoja hetkiä Kimmon kanssa on ollut enemmän kuin niitä hyviä, muistan ne hyvät hetket paljon paremmin.

Miten ihonalaisesta pääsee eroon? Vai tulenko vielä kiikkutuolissa miettimään "häntä joka pääsi karkuun"?

Ensimäiset tunnustukset.

Päätin siis että luettelen asiat tänne siinä järjestyksessä kuin ne tulevat mieleen. 
Otsikot tulevat noin, koska olen huono keksimään otsikoita, olen aina ollut huono siinä. Mutta asiaan:

Ensimäinen tunnustukseni on se, että koulukiusaaminen jätti minuun pahemman vaikutuksen kuin olen kertonut tai antanut ymmärtää.
-Perusluottamukseni ihmisiin on menneiden asioiden takia horjunut niin pahasti, että en pysty vielä useankaan vuoden jälkeen, luottamaan ihmisiin.
Toki minulla on ihmisiä lähelläni joihin luotan. Mieheni, sisarukseni, sekä muutama ystävä. Mutta hekin ovat pitkän opettelun jälkeen tulleet sellaisiksi että voin luottaa heihin.

-Minun on myös äärimmäisen vaikeaa tutustua ihmisiin. Pohjimmiltaan tässä on kyse siitä että ajattelen kaikkien ihmisten inhoavan minua. Vähintään.
En pidä itseäni mitenkään erityisen mukavana tai rakastettavana ihmisenä. Olen aikanani kehittänyt itselleni suojakuoren, joka rakentuu sarkasmista, ironiasta ja, suoraan sanottuna, vittuilusta. Alan yleensä aukomaan päätäni heti kun näen siihen pienimmänkin mahdollisuuden. Kun olen asiaa ajatellut, niin olen tajunnut että tuo johtuu siitä että sisimmissäni pelkään edelleen että minut otetaan taas kiusan kohteeksi.

Toisaalta taas luulen että minäkuvani on vääristynyt tuossakin suhteessa. Moni sellainen ihminen, keneen olen harrastukseni kautta tutustunut, sanoo että olen vilpitön, ystävällinen ja hauska. Tiedä sitten että olenko vain äärettömän surkea vittuilemaan vai todella taitava piilovittuilija.
En kyllä useinkaan vittuile tosissani. Usein tarkoituksenani on vain näpäyttää kohdetta, etteivät tuudittuisi sellaiseen tunteeseen että ovat parempia kuin muut.
Ehkäpä tähän tarvitsee nyt tarkennusta. En auo päätäni siis koko ajan. Auon päätäni sellaisissa tilanteissa joissa koen että se vieraampi ihminen on sanonut jotain sellaista mistä joko minä tai joku muu on pahoittanut mielensä. Rohkeuteni ei riitä siihen että olisin kaikille vittuilemassa, ei todellakaan, mutta aika usein huomaan huomautusten tulevan suustani hieman v-mäiseen sävyyn. 

-Pelkään sosiaalisia tilanteita. Asiaa ei helpota se että jännittäessäni alan änkyttämään. Monesti olen törmännyt sellaisiin aikuisiin jotka alkavat nauramaan kuullessaan änkytykseni, tai jopa aukovat päätään "Sano vaikka sana kerrallaan kunhan et änkytä". Kerran jopa sairaanhoitaja sanoi minulle että "puhu selkeästi äläkä sössötä". Sanomattakin selvää, että lähdin tuon hoitajan luota aika rivakasti.
Pelkään siis sosiaalisia tilanteita. Usein jopa niin paljon että vapisen ja tärisen sekä voin pahoin joko ennen sitä tilaisuutta tai tilaisuuden alussa. Hengissä noista tilanteista kyllä selvitään, mutta itse en koe oloani mukavaksi niissä.

Sosiaalisten tilanteiden pelkoon liittyen en myöskään hirveämmin tykkää käydä baareissa tai vastaavissa paikoissa, missä ihmiset ovat humalassa. Itsetuntoani ei kohota hirveästi jonkun humalaisenkaan sanomana "Vittu mikä läski/ruma ämmä".
Tiivistettynä välttelen kaikkia paikkoja joissa on paljon ihmisiä.

-Kiusaamiseni liittyi vahvasti painooni. Olin teininä ylipainoinen, kunnes laihdutin reippaasti ja olin lopulta alipainoinen. Siltikään, ollessani alipainoinen, eivät ihmiset lopettaneet läskiksi huutelua. Voit varmaan jo arvatakin että olen sairastanut ja sairastan edelleen anoreksiaa. Sanon että sairastan sitä edelleen, koska en usko että se tauti lähtee ihmisestä ikinä kokonaan pois. Vieläkin tulee päiviä joilloin katson peiliin ja juoksen sen jälkeen vessaan työntämään sormeni kurkkuun. Vieläkin on päiviä jolloin syön niin vähän että loppupäivästä meinaan pyörtyä. Miehelleni valehtelen sujuvasti syöneeni ja muistan aina tuolloin liata yhden lautasen astianpesukoneeseen, että väitteelläni olisi tukea. Käyn myös säännöllisesti proana sivuilla.
Häpeän toimintaani, mutta noita esimerkki päiviä on nykyään ehkä kerran kuukaudessa.

- Viimeisenä muttei vähäisimpänä:
Olen väittänyt pitkään että olen päässyt itsetuhoisuudesta eroon. Koulukiusaamisen "ansiosta" aloitin teininä viiltelyn, jota sitten jatkoin aika pitkään. Olen sanonut läheisimmilleni että olen tehnyt viimeisen tahallisen viillon noin seitsemän vuotta sitten, mutta tosiassa teen sitä edelleen.
En tosin viiltele enää käsivarsiani jne. vaan teen sen "vahingossa". Monesti se leipäveitsi on "vahingossa" livennyt siihen sormeen jne.
Pieniä juttuja mutta silti tahallisia.

Muutamat ihmiset ovat olleet kiinnostuneita siitä miksi olen koukussa tatuointeihin. Minulla on muutamia arpien päälle tehtyjä kuvia ja olen koko ajan suunnittelemassa niitä lisää. Tatuointeja otan, sen lisäksi että pidän niistä, siksi että ne ovat "luvallista kipua". Saan tatuoinnin ottamisesta miltei samanlaisen tyydytyksen henkiseen kipuuni kuin viiltelystäkin sain.

Siinä ensimäisiä. Lisää on tulossa, kunhan  vain saan aikaiseksi tulla niitä kirjoittamaan.

Vahvuudesta

Ensimäisen tekstin tulee kai olla esittely.
Olen Mina. Sillä nimellä esiinnyn tässä blogissa teille.
Voitte siis arvata että en kirjoita oikealla nimelläni, tämä siksi, että kirjoitan sellaisista asioista, joita en välttämättä halua ihmisten tietävän oikeasta minusta. Olen 25-30-vuotias.
Kuitenkin, olen jo pitkään kantanut näitä asioita sisälläni, en enää jaksa kantaa niitä. Pidän tätä blogia avautumiskanavanani niistä asioista, joita en siis ääneen kerro.

Myönnän kuitenkin että osa asioista joita täällä kerron, on tuntemieni ihmisten tiedossa, mutta suurin osa ei.
En minäkään ole niin vahva että olisin kaiken voinut aina sisälläni pitää.
Tämä riittäköön tältä erää varsinaisesti minusta. Tulen kirjoittamaan itsestäni mielinmäärin joten luulen että jossin vaiheessa minuun kyllästytään.

Vahvuus, niin. Ehkä en kuitenkaan ole vahva. En itke ihmisten nähden, en murru helposti, mutta onko nuo niin hyviä asioita sittenkään?
En itke ihmisten nähden, koska pelkään niiden ihmisten käyttävän tuota heikkouttani hyväkseen.
En murru helposti samasta syystä. Pyrin aina hillitsemään itseni ja tunteeni, etten vain näyttäisi heikolta tai sellaiselta jonka voi ottaa silmätikukseen.
Mitä siitä on seurannut?
Siitä seurasi se, että ala-asteella ollessani pojat heittelivät minua jäisillä lumipalloilla, tönivät minua seiniä vasten, löivät ja haukkuivat. Kun kysyin näihin syytä heiltä, he vastasivat "Teemme sen siksi kun sinä et itke".
Yläasteen kiusaajani, ne ihmiset joiden takia pelkäsin koko kouluun menoa, sanoivat myöhemmin että "Ei susta huomannut että se sattui". He eivät aavistaneet mitään edes sen jälkeen kun yritin itsemurhaa.

Eli mitä siitä "tunteettomuudesta" on ollut apua minulle? Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Päinvastoin. Minua kiusattiin silloin entistä enemmän.

Nyt vanhemmiten, minua ei enää heitellä lumipalloilla, mutta uskomattomia juoruja ja pahantahtoista puhumista ihmiset harrastavat minusta. Vaikka tiedän etteivät jutut ole totta, ne satuttavat.
Kun kuulen juoruja siitä mitä minä olen olevinaan tehnyt, nauran kertojan mukana, mutta sisimmässäni tuntuu pisto ja ajattelen "miksi taas?".
Vahvoilta näyttäviä ihmisiä on luultavasti helppoa kiusata, koska se ei kiusaajasta itsestään tunnu kiusaamiselta.

Ehkä joku päivä, joku näistä pahantahtoisista ihmisistä lukee näitä, tai he joutuvat itse samanlaisen kiusan kohteeksi. Ehkä joku päivä he ymmärtävät miksi minäkin olen seisonut leuka suorassa, horjumatta, kun olen näiden juttujen kohteena ollut.
Ehkä he silloin ymmärtävät kuinka kovaa olen huutanut, itkenyt ja raivonnut sisimmässäni ja toivonut että joku päivä he saavat palkkansa valheistaan..


En tiedä pitäisikö minun näyttää murtumiseni noista jutuista. En tiedä, saisiko se murtuminen heidät ymmärtämään sen kuinka pahaa jälkeä heidän valheensa ovat tehneet. Vai saisiko se heidät hymyilemään voitonriemuisena, ajattelemaan "Onnistuinpas"?

Minun luultavasti tulisi opetella näyttämään noita negatiivisempiakin tunteita. Ja yritänkin opetella, mutta helppoa se ei ole. Hiilellä menee aikansa muuttua timantiksi. Timantista takaisin hiileksi muuttuminen onkin vaikeampaa, eikö vain?