Ensimäisen tekstin tulee kai olla esittely.
Olen Mina. Sillä nimellä esiinnyn tässä blogissa teille.
Voitte siis arvata että en kirjoita oikealla nimelläni, tämä siksi, että kirjoitan sellaisista asioista, joita en välttämättä halua ihmisten tietävän oikeasta minusta. Olen 25-30-vuotias.
Kuitenkin, olen jo pitkään kantanut näitä asioita sisälläni, en enää jaksa kantaa niitä. Pidän tätä blogia avautumiskanavanani niistä asioista, joita en siis ääneen kerro.
Myönnän kuitenkin että osa asioista joita täällä kerron, on tuntemieni ihmisten tiedossa, mutta suurin osa ei.
En minäkään ole niin vahva että olisin kaiken voinut aina sisälläni pitää.
Tämä riittäköön tältä erää varsinaisesti minusta. Tulen kirjoittamaan itsestäni mielinmäärin joten luulen että jossin vaiheessa minuun kyllästytään.
Vahvuus, niin. Ehkä en kuitenkaan ole vahva. En itke ihmisten nähden, en murru helposti, mutta onko nuo niin hyviä asioita sittenkään?
En itke ihmisten nähden, koska pelkään niiden ihmisten käyttävän tuota heikkouttani hyväkseen.
En murru helposti samasta syystä. Pyrin aina hillitsemään itseni ja tunteeni, etten vain näyttäisi heikolta tai sellaiselta jonka voi ottaa silmätikukseen.
Mitä siitä on seurannut?
Siitä seurasi se, että ala-asteella ollessani pojat heittelivät minua jäisillä lumipalloilla, tönivät minua seiniä vasten, löivät ja haukkuivat. Kun kysyin näihin syytä heiltä, he vastasivat "Teemme sen siksi kun sinä et itke".
Yläasteen kiusaajani, ne ihmiset joiden takia pelkäsin koko kouluun menoa, sanoivat myöhemmin että "Ei susta huomannut että se sattui". He eivät aavistaneet mitään edes sen jälkeen kun yritin itsemurhaa.
Eli mitä siitä "tunteettomuudesta" on ollut apua minulle? Ei mitään. Ei yhtään mitään.
Päinvastoin. Minua kiusattiin silloin entistä enemmän.
Nyt vanhemmiten, minua ei enää heitellä lumipalloilla, mutta uskomattomia juoruja ja pahantahtoista puhumista ihmiset harrastavat minusta. Vaikka tiedän etteivät jutut ole totta, ne satuttavat.
Kun kuulen juoruja siitä mitä minä olen olevinaan tehnyt, nauran kertojan mukana, mutta sisimmässäni tuntuu pisto ja ajattelen "miksi taas?".
Vahvoilta näyttäviä ihmisiä on luultavasti helppoa kiusata, koska se ei kiusaajasta itsestään tunnu kiusaamiselta.
Ehkä joku päivä, joku näistä pahantahtoisista ihmisistä lukee näitä, tai he joutuvat itse samanlaisen kiusan kohteeksi. Ehkä joku päivä he ymmärtävät miksi minäkin olen seisonut leuka suorassa, horjumatta, kun olen näiden juttujen kohteena ollut.
Ehkä he silloin ymmärtävät kuinka kovaa olen huutanut, itkenyt ja raivonnut sisimmässäni ja toivonut että joku päivä he saavat palkkansa valheistaan..
En tiedä pitäisikö minun näyttää murtumiseni noista jutuista. En tiedä, saisiko se murtuminen heidät ymmärtämään sen kuinka pahaa jälkeä heidän valheensa ovat tehneet. Vai saisiko se heidät hymyilemään voitonriemuisena, ajattelemaan "Onnistuinpas"?
Minun luultavasti tulisi opetella näyttämään noita negatiivisempiakin tunteita. Ja yritänkin opetella, mutta helppoa se ei ole. Hiilellä menee aikansa muuttua timantiksi. Timantista takaisin hiileksi muuttuminen onkin vaikeampaa, eikö vain?
